Ensimmäinen puolimaratoni ohi!

Siinä minä kuulkaas olen juuri ylittänyt Helsinki Spring Marathonin puolikkaan maaliviivan!

Oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin odotin. Helpompaa siinä mielessä että oma kuntoni kesti paljon paremmin kuin etukäteen uskoin - olin parikymmentä minuuttia nopeampi kuin odotin - mutta vaikeampaa ihan yksinkertaisesti siten, että ei sitä ensimmäisellä kerralla voi kuvitella kuinka pitkä matka se 21,1 km oikeasti on, vaikka olisikin juossut melkein saman mittaisen pitkän hitaan lenkin viikkoa aikaisemmin.

Vaikka olenkin aivan tajuttoman tyytyväinen suoritukseeni, tein silti pari virhettä jotka haluaisin seuraavalla kerralla korjata (Tampere Puolimaraton syyskuussa, ehkä?):

• En syönyt tarpeeksi edeltävänä päivänä tai itse kisapäivänä, ja seurauksena jalat väsähtivät viimeisen kuuden kilometrin aikana vaikka kunto olisi kestänyt hyvin. Maailman älyttömin juttu, ihan oma tyhmyyttäni. Lauantaina nukuin pommiin niin en ehtinyt syödä aamupalaa, ja vaikka söin kyllä iltapäivällä kunnon lounaan ja välipalan, ei minulla illalla vihdoin Helsinkiin päästyäni ollut paljon ollenkaan ruokahalua. Sunnuntaiaamuna pakotin kurkustani alas ison puurolautasellisen ja otin kisapaikalle mukaan proteiinipatukan; jälkiviisaana tajuaa että eihän sillä puoli viiteen asti olisi tyytyväisenä pärjännyt vaikka ei olisi juossut askeltakaan. Ensi kerralla täytyy panostaa enemmän siihen, että ostan ruoka joka maistuu hyvältä ja jonka syömisestä nautin, että olisi vähän helpompaa.
• Tein juuri sen virheen josta kaikki juoksublogit, -foorumit ja -lehdet varoittavat: lähdin liian innokkaana liikkeelle, ja se kostautui myöhemmin. Ensimmäiset kahdeksan, etenkin ensimmäiset viisi kilometriä tuntuivat niin helpolta että menin nopeammin kuin oli tarkoitus, mikä yhdistettynä tuohon ruokajuttuun tarkoitti että kisan ensimmäinen puolikas oli pari minuuttia nopeampi kuin toinen puolikas, vaikka piti käydä päinvastoin. Ensi kerralla täytyy vaan uskoa kaikkia muita ja mennä hitaammin kuin haluaisi.

Mutta niin kuin sanoin, olen tyytyväinen. Pääsin maaliviivan yli, enkä edes ollut viimeinen! Mission Accomplished. 

Ennen kuin alan hermoilla seuraavaa kisaa, keskitän kaikki voimavarani parin päivän lepoon ja jalkaparkojeni parantelemiseen. Voin kertoa, että tänään töissä kukkapesissä kyykkimisen jälkeen olen poikkeuksellisen tietoinen polvieni ja reisieni olemassaolosta. :D 

Lähtölaskenta alkaa!

Nyt on harjoitusohjelman kunnon lenkit juostu - viimeviikkoisen pitkän lenkin jälkeen on käyty 11km kävelyllä kämppiksen ja koiran kanssa, minkä lisäksi juoksin pari vähän lyhyempää lenkkiä harjoitellen sunnuntain kisan tavoitevauhdin ylläpitämistä - eli enää pari kevyttä verryttelylenkkiä ja sitten onkin jo Helsinki Spring (Half) Marathon!

Olen totta puhuen aivan kauhuissani. Tiedän kyllä että pystyn siihen ellei tule mitään loukkaantumista, mutta silti, jotenkin stressaa ihan tajuttoman paljon olla siellä oikeiden juoksijoiden keskellä. Pelkään aivan suhteettomasti että minua katsotaan paheksuvasti jos (kun) olen paljon hitaampi kuin melkein kaikki muut, että minulle salaa nauretaan, tai jotain yhtä hölmöä. Että minulla ei oikeasti olisi oikeutta mennä mukaan koska olen aloittelija. Kaikkein kamalin tilanne olisi, jos en jostain syystä ehtisi maaliviivan yli aikarajojen sisällä - puolimaratonille 3h - ja minut hylättäisiin.

Iso osa tätä alemmuuskompleksia on varmaan se, että luen paljon juoksuaiheisia lehtiä ja seuraan niin monia näiden mystisten "oikeiden juoksijoiden" blogeja. Nautin niiden lukemisesta ja saan todella paljon inspiraatiota sun muuta niistä, mutta kyllähän se on välillä vähän masentavaa lukea kuinka jonkun peruskestävyyslenkki on nopeampi kuin oma 5K-vauhtini. Tiedän että don't compare your beginning to someone else's middle ja a 12-minute mile is just as far as a 6-minute mile, jne, jne, mutta... niin, silti. Onneksi minulla on yhdessä internetin toisessa nurkassa oma pieni Zombies, Run! -faneista koostuva juoksijapiirini, jossa saa kuudeltakymmeneltä ihmiseltä hurraahuutoja ja tsemppiviestejä jokaisesta saavutuksesta, olivat ne kuinka pieniä tahansa. Ilman heidän kannustusta ja vertaistukea olisin varmasti luovuttanut jo kauan sitten tämän kaiken suhteen. On ihan hyvä saada välillä jutella ihmisten kanssa, jotka ovat samalla tasolla kuin minä itse.

Tästä postauksesta saatatte osata itsekin päätellä, että minulla on paha tapa vähätellä omia saavutuksiani ja vertailla itseäni muihin vähän turhankin paljon. Otan siis loppuviikon projektiksi paitsi hyvin syömisen ja nukkumisen, myös entistä enemmän positiivisten ja hyväksyvien ajatusten harjoittelemisen!

Viimeinen pitkä lenkki!

 

Nyt on treeniohjelman viimeinen pitkä lenkki ohi! 19,34 kilometriä sujui omaksi yllätyksekseni täysin kivuttomasti, jaksoin hienosti eikä mikään hiertänyt. Sunnuntaista tiistaihin kovasti särkenyt jalkapohjan jännekalvokin on tänään ollut kunnossa, mikä oli aivan mieletön helpotus - ehdin jo pelätä plantaarifaskiittia (koska juoksen niin paljon asfaltilla), mutta tosiaan venyttelyllä, herne-maissi-paprikapusseilla ja parin päivän juoksutauolla sain kuntoon.

 

Tahti tänään oli melkein kaksi minuuttia per kilometri hitaampi kuin toivon kisassa vipeltäväni, mutta olen yrittänyt katsoa sykettä mahdollisimman paljon ja pitää sen oikeasti matalana pitkillä peruskuntolenkeillä. Ilman juoksukellon hälytystä on ihan liian helppo antaa sykkeen kiivetä aivan tolkuttoman korkealle! Kävelytauot ovat muutenkin ihan kivaa vaihtelua, ehti ottaa kuvia rauhassa. (Ja hei, olen kuitenkin vielä aloittelija - ihan niin kuin jaksaisin juosta edes puolta tästä matkasta ilman että pysähdyn kävelemään monta kertaa.) Olin myös maailman aikuisin ihminen ja nappasin Niihaman majan ohi juostessa vesilasillisen sijaan pillimehun. :D Syömään en ole vielä oikein ole oppinut pitkillä matkoilla, vaikka ehkä pitäisi.

Jotenkin ihan kummallinen ajatus, että puolimaraton on jo ensi viikolla! Vastahan oli joulukuu ja istuin vanhempien vierashuoneen sängyssä selaillen MyNextRunia. Hermostuttaa ihan kamalasti.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Juoksublogi on hyvä aloittaa sellaisena päivänä, kun se itse juokseminen meni niin päin Esterin takapuolta että huhhei.

Pientä taustatietoa kuitenkin ennen kuin alan valittaa: Olen 24-vuotias, monen muuton kautta jotenkuten tamperelaistunut puutarhuri. Juoksemista harrastin joskus vuosia sitten erittäin epäterveessä mielentilassa, ihan puhtaalla "tämä kuluttaa eniten kaloreita, teen siis tätä täysillä niin paljon kuin jaksan" -meiningillä. (Eipä sitä edes juoksuharrastukseksi voinut kutsua, se oli pikemminkin laihdutusharrastus. Siitä kuitenkin enemmän joskus toiste.)

Kaksi vuotta sitten aloitin kuitenkin uudestaan ihan nollasta, tähtäimessä 2014 Naisten kymppi, joka tuli juostua ja ihan aloittelijalle kiitettävään tahtiinkin. Tarkoitus oli jatkaa samalla innolla, mutta lukuvuosi 2014-2015 oli kuitenkin sekä henkisesti että fyysisesti sen verran raskas, että juoksukenkiä ei kovin montaa kertaa kuukaudessa jalkoihin vedetty. Viime syksynä aloitin taas säännöllisen, 3-4 kertaa viikossa juoksemisen, ja ai että on ollut hauskaa! Virallisesti harjoittelen tasan kahden viikon (kahden viikon?!) päässä olevaan Helsinki Spring Marathonin puolikkaaseen, minkä jälkeen luvassa on taas yksi Naisten kymppi. Kesä menee varmaan satunnaisten lyhyiden polkujuoksukisojen parissa riippuen siitä kuinka töiden jälkeen jaksaa treenata.

Mutta niin, takaisin tämän päivän lenkkiin! Tarkoitus oli juosta 17km rauhallisesti ja vihdoin ihanan keväisestä säästä nauttien. Aurinko paistoi ja sain seuraa juoksijakaverilta (joka on niin paljon paremmassa kunnossa kuin minä että välillä vähän hävettää), reitti Niihaman poluilla oli mietitty tarkkaan ja juomapysähdyskin oli laskelmoitu.

Mitäs muutakaan tällaisena päivänä voi tapahtua, kuin järjetön lihaskramppi pohkeessa?

Ensimmäiset kaksi kilometriä sujuivat kivuttomasti. Sitten alkoi satunnainen kramppailu joka kuitenkin helpotti kun piti lyhyitä venyttelytaukoja, ja kahdeksan kilometrin kohdalla tuli vihdoin sellainen vihlaisu tietä ylittäessä, että totesin seuralaiselleni että mä taidankin tästä kääntyä kotiin päin. Lopputulos tasan 10km, herne-maissi-paprikapussi pakkasesta, ja äärimmäinen ketutus. No, ehkä venyttelen nyt oikein urakalla ja lepään huomisen, ja aloitan tiistaina sitten innolla viimeisen täyden treeniviikon!

Oli siellä aika kaunista, niin kauan kun siellä olin.