Viimeinen pitkä lenkki!

 

Nyt on treeniohjelman viimeinen pitkä lenkki ohi! 19,34 kilometriä sujui omaksi yllätyksekseni täysin kivuttomasti, jaksoin hienosti eikä mikään hiertänyt. Sunnuntaista tiistaihin kovasti särkenyt jalkapohjan jännekalvokin on tänään ollut kunnossa, mikä oli aivan mieletön helpotus - ehdin jo pelätä plantaarifaskiittia (koska juoksen niin paljon asfaltilla), mutta tosiaan venyttelyllä, herne-maissi-paprikapusseilla ja parin päivän juoksutauolla sain kuntoon.

 

Tahti tänään oli melkein kaksi minuuttia per kilometri hitaampi kuin toivon kisassa vipeltäväni, mutta olen yrittänyt katsoa sykettä mahdollisimman paljon ja pitää sen oikeasti matalana pitkillä peruskuntolenkeillä. Ilman juoksukellon hälytystä on ihan liian helppo antaa sykkeen kiivetä aivan tolkuttoman korkealle! Kävelytauot ovat muutenkin ihan kivaa vaihtelua, ehti ottaa kuvia rauhassa. (Ja hei, olen kuitenkin vielä aloittelija - ihan niin kuin jaksaisin juosta edes puolta tästä matkasta ilman että pysähdyn kävelemään monta kertaa.) Olin myös maailman aikuisin ihminen ja nappasin Niihaman majan ohi juostessa vesilasillisen sijaan pillimehun. :D Syömään en ole vielä oikein ole oppinut pitkillä matkoilla, vaikka ehkä pitäisi.

Jotenkin ihan kummallinen ajatus, että puolimaraton on jo ensi viikolla! Vastahan oli joulukuu ja istuin vanhempien vierashuoneen sängyssä selaillen MyNextRunia. Hermostuttaa ihan kamalasti.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Juoksublogi on hyvä aloittaa sellaisena päivänä, kun se itse juokseminen meni niin päin Esterin takapuolta että huhhei.

Pientä taustatietoa kuitenkin ennen kuin alan valittaa: Olen 24-vuotias, monen muuton kautta jotenkuten tamperelaistunut puutarhuri. Juoksemista harrastin joskus vuosia sitten erittäin epäterveessä mielentilassa, ihan puhtaalla "tämä kuluttaa eniten kaloreita, teen siis tätä täysillä niin paljon kuin jaksan" -meiningillä. (Eipä sitä edes juoksuharrastukseksi voinut kutsua, se oli pikemminkin laihdutusharrastus. Siitä kuitenkin enemmän joskus toiste.)

Kaksi vuotta sitten aloitin kuitenkin uudestaan ihan nollasta, tähtäimessä 2014 Naisten kymppi, joka tuli juostua ja ihan aloittelijalle kiitettävään tahtiinkin. Tarkoitus oli jatkaa samalla innolla, mutta lukuvuosi 2014-2015 oli kuitenkin sekä henkisesti että fyysisesti sen verran raskas, että juoksukenkiä ei kovin montaa kertaa kuukaudessa jalkoihin vedetty. Viime syksynä aloitin taas säännöllisen, 3-4 kertaa viikossa juoksemisen, ja ai että on ollut hauskaa! Virallisesti harjoittelen tasan kahden viikon (kahden viikon?!) päässä olevaan Helsinki Spring Marathonin puolikkaaseen, minkä jälkeen luvassa on taas yksi Naisten kymppi. Kesä menee varmaan satunnaisten lyhyiden polkujuoksukisojen parissa riippuen siitä kuinka töiden jälkeen jaksaa treenata.

Mutta niin, takaisin tämän päivän lenkkiin! Tarkoitus oli juosta 17km rauhallisesti ja vihdoin ihanan keväisestä säästä nauttien. Aurinko paistoi ja sain seuraa juoksijakaverilta (joka on niin paljon paremmassa kunnossa kuin minä että välillä vähän hävettää), reitti Niihaman poluilla oli mietitty tarkkaan ja juomapysähdyskin oli laskelmoitu.

Mitäs muutakaan tällaisena päivänä voi tapahtua, kuin järjetön lihaskramppi pohkeessa?

Ensimmäiset kaksi kilometriä sujuivat kivuttomasti. Sitten alkoi satunnainen kramppailu joka kuitenkin helpotti kun piti lyhyitä venyttelytaukoja, ja kahdeksan kilometrin kohdalla tuli vihdoin sellainen vihlaisu tietä ylittäessä, että totesin seuralaiselleni että mä taidankin tästä kääntyä kotiin päin. Lopputulos tasan 10km, herne-maissi-paprikapussi pakkasesta, ja äärimmäinen ketutus. No, ehkä venyttelen nyt oikein urakalla ja lepään huomisen, ja aloitan tiistaina sitten innolla viimeisen täyden treeniviikon!

Oli siellä aika kaunista, niin kauan kun siellä olin.