Uusia maisemia

Moi, täysin teoreettiset lukijat joita ei todennäköisesti ole koska olen kertonut tästä blogista noin kolmelle ihmiselle! 

Juoksullinen elämäni on ollut erittäin hauskaa viime aikoina. Ehdin kesäkuun aikana vähän säikähtää että olenko menettänyt ihan kaiken motivaation, mutta se kuukausi oli muutenkin niin väsynyt että jaksamista ei riittänyt kovinkaan monelle ylimääräiselle asialle. Nyt olen kuitenkin taas päässyt kunnolla vauhtiin, ja nautin ihan täysillä! Kaiken muuttorumbankin keskellä olen ehtinyt ja jaksanut lähteä ulos, mistä olen oikeastaan aika ylpeä.

Juhannusviikonloppu vietettiin perinteisesti serkkuperheen luona Kirkkonummella, missä juoksumaisemat olivat yhtä ihanat kuin viime kerralla. Pelkkää peltoa ja metsää! 

Tältä näyttää ihminen, joka on kaksi päivää aikaisemmin ollut kahden ja puolen tunnin hellelenkillä muistamatta laittaa yhtään aurinkorasvaa...

Viimeinen lenkki vanhoissa maisemissa! Ihan kiitettävät 18 kilometriä: Iidesjärven rantaa, Kalevankankaan hautausmaan läpi, Hatanpään arboretum, Ahlmanin ammattiopiston lehmät... Paljon muistoja viime vuosilta mahdutettu yhteen aamupäivään.

Viime viikko on ollut todella hektinen, mutta: muutto on nyt ohi!! Pari kassia roikkuu vielä vanhalla asunnolla koska olin nero joka ei tarkistanut kaikkia kaappeja, mutta uusi asunto on jo asunto eikä pelkkä tavaraläjä, kissa kehrää tyytyväisenä sohvannurkassa ja juoksukengät ovat päässeet ahkeraan käyttöön. 

Pari päivää sitten viikon kova treenini oli mäkisessä metsässä (4min juoksu, 1min kävely) x 3, 7km yhtäjaksoinen juoksu, (1min kävely, 4min juoksu) x 3, 5min kävely. En muista milloin olen viimeksi ollut yhtä poikki kuin sen seitsemän kilometrin jälkeen! Tasaisella asfaltilla viileämmällä kelillä se olisi vielä ollut ihan siedettävää, mutta kun ihmiset sanoivat että Suolijärven ympäri menevä polku on mäkinen, en tajunnut heidän tarkoittavan että se on ihan oikeasti mäkinen. Hyvä luoja.

Mutta! Seitsemän kilometriä yhtäjaksoisesti! Eikä tuo edes ollut ensimmäinen kerta. Enkö minä ihan äsken ihmetellyt sitä, kuinka jaksoin ensimmäistä kertaa juosta viisi kilometriä? Ihan mieletöntä nähdä, kuinka kehittyy,

 

Eilen oli lähtiessä hyvä fiilis, mutta ilmankosteus tuntuikin yhtäkkiä olevan noin 3000%. Näytin pikaisesti lähetetyssä selfiessä sammakolta. 

Välillä hermostuttaa että tulenko pääsemään tavoitteisiini koska en ole seurannut ohjelmaa ihan niin tarkasti kuin pitäisi (ei muita syitä kuin laiskuus), mutta sitten katson juoksupäiväkirjaani ja muistan:

1. Viikoittaiset kilometrini ovat välillä jopa kaksinkertaistuneet viimeiseen treenikierrokseen verrattuna, 
2. treenaan paljon tehokkaammalla (eli matalammalla) teholla kuin silloin,
3. en minä yritä parantaa puolikkaan aikaani kuin viidellä minuutilla, ja
4. ihan oikeasti - ei se niin vakavaa ole. 

Välillä jumitun liikaa miettimään aikoja ja vertailemaan tilastoja ja vaikka mitä, mutta sitten muistan sulkea päiväkirjan/välilehden/aivot ja hengittää hetken. Minä en kilpaile ketään vastaan. Elämänlaatuni ei ole mitenkään riippuvainen siitä, että onko syyskuun puolikkaan aikani yli vai alle 2:18. Teen tätä sen takia, että nautin tästä. Tämä on hauskaa. Ei sillä ole mitään väliä, että onko asia vähän juosten kustu.

(Btw - on ihanaa seurata, kuinka treeniselfieissä tukka kasvaa koko ajan! ♥)

Lusmulandiasta päivää

Hei taas! Viime kerrasta vierähtänyt tovi jos toinenkin.

Suurin syy päivitysten puutteeseen on yksinkertaisesti se, että olen ollut laiska väsynyt ja juossut paljon vähemmän kuin olisi pitänyt. Töissä on ollut yllättävän raskasta viimeiset muutamat viikkot, ja on ollut vaikeaa motivoida itseäni lähtemään iltapäivällä kun on aivan kuitti jo valmiiksi.

On sitä kuitenkin tultu joka viikko käytyä ainakin kovissa treeneissä ja pitkällä lenkillä! 

 

Vaikka kesällä on välillä aivan tuskaisen kuuma, nämä näkymät ovat (useimmiten) ulos raahautumisen arvoista. Metsäpolut ovat niin paljon hauskempia kuin asfaltin tuijottaminen kilometrin toisensa jälkeen! Tahti hidastuu, mutta ei sitä edes huomaa kun keskittyy maisemiin ja siihen, että pysyy pystyssä. Hauska fakta: lenkillä jolla ylläolevat kuvat otettiin, meinasin astua käärmeen päälle ja loikkasin noin metrin ilmaan.

(Hiustöyhtöjuttuni on aika tyylikäs. Voisi tämä pikkuhiljaa kasvaa sellaiseksi, että saa ponnarille...)

Oli myös kivaa, kun toissaviikonloppuna oli tarpeeksi viileää että pystyin ottamaan maailman parhaan juoksukaverin mukaan 15 kilometrin polkukierrokselle! Olen viimeiset kolme ja puoli vuotta ottanut kämppiksen koiran mukaan melkein kaikille alle 10km lenkeillä, ja viime syksyllä aloin hitaasti mutta varmasti totutella sitä viileällä kelillä pidempiinkin matkoihin. Vähän harmittaa että minun ja kämppiksen tiet erkanevat kolmen viikon (kolmen viikon, miten se on niin pian??) päästä ja menetän karvaisen motivaattorini. (Kyllä kämppistäkin tulee vähän ikävä.)

 

Keksin muuten tavan, jolla ei tarvitse väsyneenä mennä töiden jälkeen juoksemaan: menen väsyneenä ennen töitä juoksemaan! Kello neljältä ulos lähteminen on suunnilleen yhtä hauskaa kuin se kuulostaa, mutta itse asiassa se toimii minulle paljon paremmin kuin iltapäivä-/ilta. Olen koko päivän paljon virkeämpi, edessä oleva lenkki ei stressaa jos töissä tulee jokin tosi raskas yllärinakki (esim. spontaani ruohonleikkuupäivän muutos on aina yhtä hienoa), kotiin päästessä voi vain rojahtaa alas ja olla välittämättä mistään muusta kuin ruoasta ja tietokoneesta, ja koska jatkan lenkin jälkeen kevyttä liikkumista niin lihakset eivät jumiudu samalla tavalla kuin jos menisin sohvan kautta nukkumaan. Se tietenkin tarkoittaa että olen sängyssä kahdeksalta illalla, mutta olen tavallisestikin yhdeksältä jo unessa niin mitäpä tuo. :D 

Tällä hetkellä olen kaverien luona kissavahtina kuuden bussipysäkin päässä omasta kodista, eli maisemat ovat uusia ja eksoottisia. Iidesjärven ranta piristi vähän sunnuntaina maailman hirveimpiä kahtatoista kilometriä! 

3 x PR, 3 x uudet tavoitteet

Follow my blog with Bloglovin

 

Naisten kymppi tuli ja meni, ja mulla on edelleen hymy huulilla!

Olin jo puoliksi päättänyt että menen rauhalliseen tahtiin fiilistellen hölkkäryhmässä (~1,5h arvioitu aika), mutta aamulla jotain päässäni napsahti ja päädyinkin sitten änkemään noin miljoonan muun naisen kanssa juoksijaryhmään (~1h arvioitu aika). Ei kaduttanut, vaikka pieniä vaikeuksia olikin: ensimmäinen pätkä oli Baanalla eli niin kapea katu ettei oikein kyennyt liikkumaan omaan tahtiin, ja vaikka säätiedotus alunperin taisi luvata alle kahtakymmentä astetta ja pilvistä, niin 3. kilometriin mennessä mittari näytti +23 eikä taivaalla ollut yhtä yksinäistä pilvenhattaraa. Onneksi kisapäivän adrenaliini teki tehtävänsä ja selvisin maaliin asti ihan kunnialla - ja säästä huolimatta oman 10km ennätykseni muutamalla minuutilla rikkoneena! Otin salaiseksi tavoitteeksi alle 1:03, ja senhän minä saavutin. Ylläolevan maaliviivaselfien ottamisen jälkeisissä fiiliksissä tein myös päätöksen, että jos olen taas vanhempien luona Jyväskylässä uutenavuotena, niin juoksen Paviljongin pamaus -kympin, ja juoksen sen alle tuntiin. Perkele.

Parin päivän palautumistauon jälkeen olin keskiviikkona jo ihan intopinkeänä juoksukengät jalassa, ja päätin ulos astuessani että hei, pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen on erinomainen idea lähteä yrittämään rikkoa 5K ennätystä +31 asteen auringonpaisteessa. Idean fiksuudesta en tiedä, mutta iloisesti mun Garmin kuitenkin lenkin päätteeksi värähteli! Ja nyt olen todella ylpeä itsestäni, sillä ensimmäistä kertaa ikinä ikinä ikinä juoksin viitosen pysähtymättä kertaakaan kävelemään.

Tämähän tarkoittaa, että olen viiden viikon aikana onnistunut rikkomaan sekä vitosen, kympin, että puolimaratonin ennätykseni. (Okei, puolimaratonin aikaisempi ennätyshän oli nolla koska en ollut sitä aikaisemmin juossut, mutta silti.) Omg.

Vaikka minä kuinka en ole haudanvakava tämän asian suhteen - en todellakaan ole mikään Urheilija isolla alukirjaimella, kuten noista ajoista saattaa huomata - en osaa olla asettamatta tavoitteita itselleni. Ei mitään jättimäistä, en esim. vielä edes ajattele täysmaratonia, koska ahdistun niin helposti liian kaukana olevista maaliviivoista, ja ahdistuessani turvaudun helposti välttämiskäyttäytymiseen ja luovutan ennen kuin aloitankaan.

Pieniä askelia siis: tänä vuonna 5K alle 30:00, 10K alle 1:00:00, ja puolikas alle 2:19:00. Eli viitosesta reilu minuutti pois, kympistä vajaa kolme minuuttia, ja puolikkaasta reilu kolme minuuttia. Ihan realistista, eikös? Töitä pitää kyllä tehdä, mutta ei mitään niin päätähuimaavaa että tarvitsisi ottaa kamalaa stressiä aiheesta.

(Tampere puolimaratonin ilmoittautumissivu on auki tuossa viereisessä välilehdessä. Apua.)

18 päivää myöhemmin...

 

 

(Instagram)

Siis siellähän on kevät! Tuulitakit ja pitkähihaiset ovat vaihtuneet kevyisiin toppeihin ja aurinkorasvaan. Hyväksyn tämän 100%. Ylemmät kaksi kuvaa ovat ihan Tampereelta mutta alemmat kaksi Kirkkonummelta, oli aivan tajuttoman ihanaa päästä pitkälle lenkille vähän eri maisemiin kuin mihin on tottunut. Vaikken ihan Tampereen keskustassa asu, niin on täältä aika pitkä matka lähimmälle pellolle, jossa oikeasti viljellään asioita.

Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet oikein mukavasti, vaikka töiden jälkeen on, kuten etukäteen vähän arvelin, lenkki usein viimeinen asia jota haluaisin tehdä. Tykkään aamulenkeistä enemmän kuin iltapäivä-/iltalenkeistä, mutta kun herätyskello pärisee tavallisenakin työpäivänä puoli kuudelta soimaan, niin ei hirveästi innosta kelata siitä vielä puolitoista tuntia takaperin jotta ehtii treenata ennen töihin lähtöä. Iltapäivä sen on siis pakko olla, vaikka se ihan jumalatonta tuskaa onkin. Kummasti ei silti ole kertaakaan kaduttanut kun olen vihdoin saanut aikaiseksi lähteä. ;) Onneksi on erittäin selkokielellä tehty treeniohjelma jota noudattaa, muuten saattaisin luistaa vähän useammin kuin sallittu.

Niin tosiaan, tein tossa pari viikkoa sitten niinkin radikaalin asian, että palkkasin juoksuvalmentajan räätälöimään mulle treeniohjelman Tampere Puolimaratonia varten! (Myös: ilmeisesti juoksen Tampere Puolimaratonin. Ilmeisesti se 20. kilometrin kohdalla sielun vallannut tuska/epätoivo/murhanhimo on kuukaudessa ehtinyt unohtua... Saisko viis minuuttia nopeammin kuin viimeksi, jookosta kookosta?) En tiedä kuinka hyvin tämä sopii "juostenkustu" -teemaan, mutta rauhoittaa kyllä aika lailla sielua, kun joku toinen tekee ajattelun mun puolesta ja täytyy itse vaan keskittyä jalan toisen eteen laittamista. 😍

Tällä viikolla olisi Naisten kymppikin, meinasin vallan unohtaa! Edellinen ja ainoa kerta kun olen sen juossut oli 2014, josta on todistusmateriaalia tämän kämäisen (ja erittäin hikisen) maaliviivan ylittämisen jälkeisen selfien verran:

Tänä vuonna ei ilmeisesti pitäisi olla yhtä tuskaisen kuuma kuin silloin (varjossa +26...), mutta toisaalta olen myös tälleen kauniisti ilmaistuna nauttinut aika lailla mm. jäätelöä tuon kuvan ottamisen jälkeen. En ole vieläkään varma, että menenkö nyt sunnuntaina kevyesti fiiliksestä nauttien, vai otanko ilon irti kympistä ilman liikennevaloja ja katson saisinko rikottua ennätykseni. Ehkä sen sitten paikan päällä saa päätettyä.

Tässä kaikki tältä erää, taidankin tästä lähteä katsomaan Salkkareita nauttimaan suomalaisesta kulttuurista!

Kesä???

Hei taas! Kisakrapula alkaa olla ohi ja olen taas alkanut käydä kunnollisilla lenkillä.

 

Vappuaatto oli ihana, olin ensimmäistä kertaa Aikuinen enkä lähtenyt puistoon siman ja sangrian kanssa. Aamulla käytiin ystävän kanssa metsälenkillä, ja oli muuten ihan mielettömän kivaa! Ei ollut ihan yhtä kuivaa kuin oltiin laskelmoitu (jouduttiin hyppien ylittämään kolme puroa/suota, ja lipsuimme ja dippaannuimme liejuun/veteen yhteensä seitsemän kertaa), mutta mitäs se haittaa kun on hyvät varusteet ja oli verran lämmintä ettei märkänä kuitenkaan palele.

Työkauteni on tosiaan alkanut viime viikolla, ja se on sen verran raskasta että juoksukilometrit tuskin pysyvät samassa kuin talvella ja keväällä. Askelmittarin mukaan pelkästään töissä tulee kävelyä 14.000-18.000 askelta / 9-11km päivässä, minkä lisäksi osa tai jopa koko päivä saattaa mennä raskaita koneita kantaessa/työntäessä. Sen jälkeen saatan olla niin väsynyt että viimeinen asia joka minua kiinnostaa on kymmenen kilometrin lenkki, mutt toivon kuitenkin että jaksan edes jotenkuten juosta läpi puutarhakauden.

 

...Ja eilen ainakin jaksoin, vaikka vietin töissä päivän jättimäistä lehtipuhallinta kantaessa. Siis täällähän on kesä! Viime viikolla satoi lunta, ja eilen kävin lenkillä lyhyet shortsit ja maailman kevyin toppi päällä. Ihan uskomatonta. Aurinko paistoi metsäpoluille ja oli niin hyvä fiilis että kymmenen kilometriä ei tuntunut missään. Toivotaan, että sekä sää että fiilis jatkuu pitkään tällaisena.

Ensimmäinen puolimaratoni ohi!

Siinä minä kuulkaas olen juuri ylittänyt Helsinki Spring Marathonin puolikkaan maaliviivan!

Oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin odotin. Helpompaa siinä mielessä että oma kuntoni kesti paljon paremmin kuin etukäteen uskoin - olin parikymmentä minuuttia nopeampi kuin odotin - mutta vaikeampaa ihan yksinkertaisesti siten, että ei sitä ensimmäisellä kerralla voi kuvitella kuinka pitkä matka se 21,1 km oikeasti on, vaikka olisikin juossut melkein saman mittaisen pitkän hitaan lenkin viikkoa aikaisemmin.

Vaikka olenkin aivan tajuttoman tyytyväinen suoritukseeni, tein silti pari virhettä jotka haluaisin seuraavalla kerralla korjata (Tampere Puolimaraton syyskuussa, ehkä?):

• En syönyt tarpeeksi edeltävänä päivänä tai itse kisapäivänä, ja seurauksena jalat väsähtivät viimeisen kuuden kilometrin aikana vaikka kunto olisi kestänyt hyvin. Maailman älyttömin juttu, ihan oma tyhmyyttäni. Lauantaina nukuin pommiin niin en ehtinyt syödä aamupalaa, ja vaikka söin kyllä iltapäivällä kunnon lounaan ja välipalan, ei minulla illalla vihdoin Helsinkiin päästyäni ollut paljon ollenkaan ruokahalua. Sunnuntaiaamuna pakotin kurkustani alas ison puurolautasellisen ja otin kisapaikalle mukaan proteiinipatukan; jälkiviisaana tajuaa että eihän sillä puoli viiteen asti olisi tyytyväisenä pärjännyt vaikka ei olisi juossut askeltakaan. Ensi kerralla täytyy panostaa enemmän siihen, että ostan ruoka joka maistuu hyvältä ja jonka syömisestä nautin, että olisi vähän helpompaa.
• Tein juuri sen virheen josta kaikki juoksublogit, -foorumit ja -lehdet varoittavat: lähdin liian innokkaana liikkeelle, ja se kostautui myöhemmin. Ensimmäiset kahdeksan, etenkin ensimmäiset viisi kilometriä tuntuivat niin helpolta että menin nopeammin kuin oli tarkoitus, mikä yhdistettynä tuohon ruokajuttuun tarkoitti että kisan ensimmäinen puolikas oli pari minuuttia nopeampi kuin toinen puolikas, vaikka piti käydä päinvastoin. Ensi kerralla täytyy vaan uskoa kaikkia muita ja mennä hitaammin kuin haluaisi.

Mutta niin kuin sanoin, olen tyytyväinen. Pääsin maaliviivan yli, enkä edes ollut viimeinen! Mission Accomplished. 

Ennen kuin alan hermoilla seuraavaa kisaa, keskitän kaikki voimavarani parin päivän lepoon ja jalkaparkojeni parantelemiseen. Voin kertoa, että tänään töissä kukkapesissä kyykkimisen jälkeen olen poikkeuksellisen tietoinen polvieni ja reisieni olemassaolosta. :D 

Lähtölaskenta alkaa!

Nyt on harjoitusohjelman kunnon lenkit juostu - viimeviikkoisen pitkän lenkin jälkeen on käyty 11km kävelyllä kämppiksen ja koiran kanssa, minkä lisäksi juoksin pari vähän lyhyempää lenkkiä harjoitellen sunnuntain kisan tavoitevauhdin ylläpitämistä - eli enää pari kevyttä verryttelylenkkiä ja sitten onkin jo Helsinki Spring (Half) Marathon!

Olen totta puhuen aivan kauhuissani. Tiedän kyllä että pystyn siihen ellei tule mitään loukkaantumista, mutta silti, jotenkin stressaa ihan tajuttoman paljon olla siellä oikeiden juoksijoiden keskellä. Pelkään aivan suhteettomasti että minua katsotaan paheksuvasti jos (kun) olen paljon hitaampi kuin melkein kaikki muut, että minulle salaa nauretaan, tai jotain yhtä hölmöä. Että minulla ei oikeasti olisi oikeutta mennä mukaan koska olen aloittelija. Kaikkein kamalin tilanne olisi, jos en jostain syystä ehtisi maaliviivan yli aikarajojen sisällä - puolimaratonille 3h - ja minut hylättäisiin.

Iso osa tätä alemmuuskompleksia on varmaan se, että luen paljon juoksuaiheisia lehtiä ja seuraan niin monia näiden mystisten "oikeiden juoksijoiden" blogeja. Nautin niiden lukemisesta ja saan todella paljon inspiraatiota sun muuta niistä, mutta kyllähän se on välillä vähän masentavaa lukea kuinka jonkun peruskestävyyslenkki on nopeampi kuin oma 5K-vauhtini. Tiedän että don't compare your beginning to someone else's middle ja a 12-minute mile is just as far as a 6-minute mile, jne, jne, mutta... niin, silti. Onneksi minulla on yhdessä internetin toisessa nurkassa oma pieni Zombies, Run! -faneista koostuva juoksijapiirini, jossa saa kuudeltakymmeneltä ihmiseltä hurraahuutoja ja tsemppiviestejä jokaisesta saavutuksesta, olivat ne kuinka pieniä tahansa. Ilman heidän kannustusta ja vertaistukea olisin varmasti luovuttanut jo kauan sitten tämän kaiken suhteen. On ihan hyvä saada välillä jutella ihmisten kanssa, jotka ovat samalla tasolla kuin minä itse.

Tästä postauksesta saatatte osata itsekin päätellä, että minulla on paha tapa vähätellä omia saavutuksiani ja vertailla itseäni muihin vähän turhankin paljon. Otan siis loppuviikon projektiksi paitsi hyvin syömisen ja nukkumisen, myös entistä enemmän positiivisten ja hyväksyvien ajatusten harjoittelemisen!

Viimeinen pitkä lenkki!

 

Nyt on treeniohjelman viimeinen pitkä lenkki ohi! 19,34 kilometriä sujui omaksi yllätyksekseni täysin kivuttomasti, jaksoin hienosti eikä mikään hiertänyt. Sunnuntaista tiistaihin kovasti särkenyt jalkapohjan jännekalvokin on tänään ollut kunnossa, mikä oli aivan mieletön helpotus - ehdin jo pelätä plantaarifaskiittia (koska juoksen niin paljon asfaltilla), mutta tosiaan venyttelyllä, herne-maissi-paprikapusseilla ja parin päivän juoksutauolla sain kuntoon.

 

Tahti tänään oli melkein kaksi minuuttia per kilometri hitaampi kuin toivon kisassa vipeltäväni, mutta olen yrittänyt katsoa sykettä mahdollisimman paljon ja pitää sen oikeasti matalana pitkillä peruskuntolenkeillä. Ilman juoksukellon hälytystä on ihan liian helppo antaa sykkeen kiivetä aivan tolkuttoman korkealle! Kävelytauot ovat muutenkin ihan kivaa vaihtelua, ehti ottaa kuvia rauhassa. (Ja hei, olen kuitenkin vielä aloittelija - ihan niin kuin jaksaisin juosta edes puolta tästä matkasta ilman että pysähdyn kävelemään monta kertaa.) Olin myös maailman aikuisin ihminen ja nappasin Niihaman majan ohi juostessa vesilasillisen sijaan pillimehun. :D Syömään en ole vielä oikein ole oppinut pitkillä matkoilla, vaikka ehkä pitäisi.

Jotenkin ihan kummallinen ajatus, että puolimaraton on jo ensi viikolla! Vastahan oli joulukuu ja istuin vanhempien vierashuoneen sängyssä selaillen MyNextRunia. Hermostuttaa ihan kamalasti.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Juoksublogi on hyvä aloittaa sellaisena päivänä, kun se itse juokseminen meni niin päin Esterin takapuolta että huhhei.

Pientä taustatietoa kuitenkin ennen kuin alan valittaa: Olen 24-vuotias, monen muuton kautta jotenkuten tamperelaistunut puutarhuri. Juoksemista harrastin joskus vuosia sitten erittäin epäterveessä mielentilassa, ihan puhtaalla "tämä kuluttaa eniten kaloreita, teen siis tätä täysillä niin paljon kuin jaksan" -meiningillä. (Eipä sitä edes juoksuharrastukseksi voinut kutsua, se oli pikemminkin laihdutusharrastus. Siitä kuitenkin enemmän joskus toiste.)

Kaksi vuotta sitten aloitin kuitenkin uudestaan ihan nollasta, tähtäimessä 2014 Naisten kymppi, joka tuli juostua ja ihan aloittelijalle kiitettävään tahtiinkin. Tarkoitus oli jatkaa samalla innolla, mutta lukuvuosi 2014-2015 oli kuitenkin sekä henkisesti että fyysisesti sen verran raskas, että juoksukenkiä ei kovin montaa kertaa kuukaudessa jalkoihin vedetty. Viime syksynä aloitin taas säännöllisen, 3-4 kertaa viikossa juoksemisen, ja ai että on ollut hauskaa! Virallisesti harjoittelen tasan kahden viikon (kahden viikon?!) päässä olevaan Helsinki Spring Marathonin puolikkaaseen, minkä jälkeen luvassa on taas yksi Naisten kymppi. Kesä menee varmaan satunnaisten lyhyiden polkujuoksukisojen parissa riippuen siitä kuinka töiden jälkeen jaksaa treenata.

Mutta niin, takaisin tämän päivän lenkkiin! Tarkoitus oli juosta 17km rauhallisesti ja vihdoin ihanan keväisestä säästä nauttien. Aurinko paistoi ja sain seuraa juoksijakaverilta (joka on niin paljon paremmassa kunnossa kuin minä että välillä vähän hävettää), reitti Niihaman poluilla oli mietitty tarkkaan ja juomapysähdyskin oli laskelmoitu.

Mitäs muutakaan tällaisena päivänä voi tapahtua, kuin järjetön lihaskramppi pohkeessa?

Ensimmäiset kaksi kilometriä sujuivat kivuttomasti. Sitten alkoi satunnainen kramppailu joka kuitenkin helpotti kun piti lyhyitä venyttelytaukoja, ja kahdeksan kilometrin kohdalla tuli vihdoin sellainen vihlaisu tietä ylittäessä, että totesin seuralaiselleni että mä taidankin tästä kääntyä kotiin päin. Lopputulos tasan 10km, herne-maissi-paprikapussi pakkasesta, ja äärimmäinen ketutus. No, ehkä venyttelen nyt oikein urakalla ja lepään huomisen, ja aloitan tiistaina sitten innolla viimeisen täyden treeniviikon!

Oli siellä aika kaunista, niin kauan kun siellä olin.